Maisema kotitalon takaa
Joskus muistelen haikeana lapsuuttani, johon ei kuulunut tarhaa eikä eskaria.
Sosiaalisia taitoja oli opeteltu perhepiirissä sisarusten ja naapurin lasten kanssa, muuten minulla oli tapana uppoutua omaan mielikuvitusmaailmaani. Nyky-yhteiskunnassa minua olisi jo varmasti kiikutettu perheneuvolasta toiseen. Elämäni satakuntalaisessa maatalossa oli todella turvattua ja 60-70-luvulla sain elellä siellä rauhassa liialta ulkoiselta puuttumiselta elämääni. Joka päivä piti tehdä kotitöitä: ruohostaa vasikoille, viedä maitokärryillä vettä lehmille laitumelle, kitkeä juurikasmaata, tiskata (käsin!), kattaa pöytää, harjata lattiaa.
Maatalossa elämä täyttyi työstä ja työ oli elämää ja lapset olivat siinä mukana. Mihinkään joutavaan, kuten lasten kyykyttämiseen erilaisilla säännöillä tai rajoja ja rakkautta -hömpällä ei ollut aikaa. Lapsia kasvatettiin pelkästään esimerkillä. Ja kun esimerkit olivat hyvät, niin eipä minustakaan mitään mummojenpotkijaa tullut.
Kouluun menin nykymittapuun mukaan kylmiltäni. Enkä oppinut lukemaan jouluun mennessä, joten sekä opettaja että vanhempani alkoivat huolestua. Niinpä isä ”opetti” minua lukemaan yhden illan. Opin läksynä olleen runon Bubo bubosta ulkoa. Seuraavana päivänä opettaja oli tyytyväinen. Itse tiesin totuuden. En vieläkään osannut lukea. Mietin isäni tunteita sinä päivänä, kun ylioppilaskirjoitusten tulokset tulivat ja sain äidinkielestä laudaturin. Muistiko hän silloin tuota iltaa, jolloin olimme yhdessä tankanneet Aapista?
Tiedän varmasti, että ensimmäisen näytelmäni kirjoitin 8-vuotiaana. Se kertoi opettajasta, joka luulee, että hän on myöhästynyt koulusta, mutta huomaakin näytelmän lopuksi, että onkin lauantai. Opettaja koheltaa näytelmän läpi.
Esitimme tätä siskoni kanssa uudestaan ja uudestaan. Ehkä se olikin enemmän leikki kuin draama. Mutta aina yhtä hauska.
Keltakantinen ruutuvihko täyttyi näytelmistä. Harmi että vihko on ajan saatossa hävinnyt tai sitten se löytyy jonakin päivänä lapsuudenkotini vintiltä.
Minun aina ollut helpompi kirjoittaa repliikkejä kuin kuvailla asioita suorasanaisessa tekstissä. Sanon helpompi, sillä repliikkien kirjoittaminen ei ole helppoa. Eivät ne tule itsestään. Mutta joskus saattaa dialogi tempautua virran mukaan ja silloin repliikit putoilevat kuin itsestään. Ja minä kirjaan ja seuraan sivusta, minne henkilöni on oikein menossa…
Ja mitä halusinkaan sanoa tällä blogillani tänään sanoa: vapaa lapsuuteni on varmasti syy siihen, että yleensä kirjoitan näytelmiä, kykenen luovaan työhön.
Aikuisten maailmassa annetaan jo paremmin kaikkien kukkien kukkia, mutta miten olisi jos lapsissakin hyväksyttäisiin edes hippunen erilaisuutta!
Hyvää viikonloppua kaikille täältä kirjoittajan kammiosta!
draamaratkaisuja 
Jätä kommentti