Tumppuja Tunisiaan!

Muutama viikko sitten talvimyrsky yllätti tunisialaisen Thelan kaupungin asukkaat. Lunta tuli yhtäkkiä 20 senttiä ja se riitti eristämään vuoristossa sijaitsevan kaupungin muusta maailmasta. Suomessa on ehkä vaikea tajuta mitä tuo merkitsee, meillä on töihin lähtiessä tiet aurattu ja talvitakit, pipot ja huivit puettu päälle. Thelan asukkaat joutuivat ottamaan yllätystalven vastaan kesähepenissä.

Assosication de jeunes medecins,vastaperustettu tunisilaisten nuorten lääkäreiden yhdistys, halusi kantaa kortensa kekoon maanmiestensä auttamiseksi Thelassa. Tempauksista tiedotettiin tietenkin Facebookin kautta. Tieto kulkeutui muutamassa sekunnissa Pohjois-Afrikasta tänne Pohjolan perukoillekin.

Lääkärit keräävät vaatetta, kenkiä, lääkkeitä ja kaasukäyttöisiä liesiä Thelan asukkaille. Tästä päivästä alkaen avustuksia voi jättää Tunisin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan eteen. Päätin osallistua, joten pyysin osoitteen, johon voisin avustukseni lähettää.

Retkeilyni täpötäydelle vintille pani miettimään, olenko saamaton vai enkö vain yksinkertaisesti pysty luopumaan materiasta, varsinkin sellaisesta materiasta, jolla on tunnearvoa. Olipa vastaus mikä tahansa, niin löysin vintiltä jätesäkillisen (kyllä!) pikkutumppuja, pikkuhattuja, pikkuisia villasukkia. Esikoiseni on pian 19-vuotias ja kuopuslapsikin jo peruskoulun viimeisellä luokalla, joten noin pienten villavaatteiden tarvetta ei ole ollut meillä aikoihin.
Lisäksi löysin ulkohaalareita ja talvikenkiä. Kaikki nämä sopivat alakouluikäisille.

Paketti Tunisiin lähti eilen. Lähettäminen ei ollut ilmaista ja mietinkin, kuinka paljon postimaksujen hinnalla olisi voinut ostaa tavaraa Tunisiassa.
Mutta! Minusta on tärkeää, että uudenveroiset lapaset , hatut ja sukat löytävät vihdoin uuden käyttäjän. Se on kestävää kehitystä.
Tumput ja sukat ovat lasteni mummujen ja muiden läheisten ihmisten kutomia, joten ajattelen, että myös se hyvyys, jota kutojat ovat tunteneet lapsiani kohtaan, siirtyy seuraavalle käyttäjälle.

Monet avustusjärjestöt eivät enää huoli käytettyjä vaatteita ja muita tavaroita. Ymmärrän sen hyvin, kun olen kuullut ja nähnyt, kuinka jotkut vievät keräyksiin tavaraa, jonka oikea paikka olisi roskalaatikko. Olen nähnyt käytettyjä meikkejäkin avustuskuormassa ja lukenut uutisia, kuinka vanhentuneita lääkkeitä on yritetty viedä kolmannen maailman maihin.

Minun kriteerini kaikessa on, hyväksyisinkö tämän käytetyn vaatteen tai tavaran omalle lapselleni. Jos hyväksyn, voin sen lähettää eteenpäinkin. Mutta toisaalta tyttäreni käytti vauvana isonveljensä paitaa, josta mikään tahranpoistoaine ei saanut irroitettua veljen porkkanapuklutahroja, en silti oleta, että toinen äiti innoissaan pukee oman pienokaisensa päälle vaatteen, jossa on epämääräinen läikkä.

Palatakseni vielä nuoriin tunisialaislääkäreihin. He ovat muslimeja ja myös avustuskohteen ihmiset, lumen takia eristyksiin jääneessä kaupungissa, ovat muslimeja. Joku voikin ihmetellä, miksi kristitty auttaisi heitä.
En pysty ymmärtämään ajattelua, jonka mukaan avustuskohde pitäisi valita uskonnon mukaan. Emmekö vain voi auttaa, kun hätä on suurin? Mielestäni se on myös rauhantyötä ja edistää myös eri uskontokuntiin kuuluvien välistä ymmärtämystä.
Niin samanlaisiahan me ihmiset lopulta olemme.

Meneekö apu perille? Pääsevätkö pienet punaiset lapaset lämmittämään jonkun lapsen käsiä?

Uskon niin, sillä luotan siihen nuoreen tunisialaislääkäriin, joka minut kutsui mukaan auttamaan. Hän haluaa olla mukana tekemässä Tunisiasta todellista demokratiaa ja lisäksi hän on suvaitsevainen, koska avustustoimia vauhdittaakseen, hän julkaisi Äiti Teresan mietelauseen sivullaan, joka vapaasti käännettynä menee näin: ”Kun aikasi on lopussa, sinua ei arvioida sen mukaan, millaisia todistuksia sait, paljonko rahaa tienasit, vaan sen mukaan annoitko nälkäiselle ruokaa, puitko ihmisen jolla ei ollut vaatteita, annoitko suojan hänelle, jolta se puuttui.”

Tämä oli pieni kertomus pienestä teosta. Joka päivä voi löytää uusia ihmisiä, jotka tarvitsevat sinun apuasi: he tarvitsevat rohkaisevan sanan, hyväksyvän hymyn, kutsun iltapäiväkahville, lapsenvahdin pariksi tunniksi, kyydin kauppaan. Lähellä ja kaukana on ihmisiä, jotka tarvitsevat juuri sinua.

Päätän tämä päivän blogini John Lennon sanoihin: ”You may say I m a dreamer, but I am not the only one.”