Tumppuja Tunisiaan!

Muutama viikko sitten talvimyrsky yllätti tunisialaisen Thelan kaupungin asukkaat. Lunta tuli yhtäkkiä 20 senttiä ja se riitti eristämään vuoristossa sijaitsevan kaupungin muusta maailmasta. Suomessa on ehkä vaikea tajuta mitä tuo merkitsee, meillä on töihin lähtiessä tiet aurattu ja talvitakit, pipot ja huivit puettu päälle. Thelan asukkaat joutuivat ottamaan yllätystalven vastaan kesähepenissä.

Assosication de jeunes medecins,vastaperustettu tunisilaisten nuorten lääkäreiden yhdistys, halusi kantaa kortensa kekoon maanmiestensä auttamiseksi Thelassa. Tempauksista tiedotettiin tietenkin Facebookin kautta. Tieto kulkeutui muutamassa sekunnissa Pohjois-Afrikasta tänne Pohjolan perukoillekin.

Lääkärit keräävät vaatetta, kenkiä, lääkkeitä ja kaasukäyttöisiä liesiä Thelan asukkaille. Tästä päivästä alkaen avustuksia voi jättää Tunisin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan eteen. Päätin osallistua, joten pyysin osoitteen, johon voisin avustukseni lähettää.

Retkeilyni täpötäydelle vintille pani miettimään, olenko saamaton vai enkö vain yksinkertaisesti pysty luopumaan materiasta, varsinkin sellaisesta materiasta, jolla on tunnearvoa. Olipa vastaus mikä tahansa, niin löysin vintiltä jätesäkillisen (kyllä!) pikkutumppuja, pikkuhattuja, pikkuisia villasukkia. Esikoiseni on pian 19-vuotias ja kuopuslapsikin jo peruskoulun viimeisellä luokalla, joten noin pienten villavaatteiden tarvetta ei ole ollut meillä aikoihin.
Lisäksi löysin ulkohaalareita ja talvikenkiä. Kaikki nämä sopivat alakouluikäisille.

Paketti Tunisiin lähti eilen. Lähettäminen ei ollut ilmaista ja mietinkin, kuinka paljon postimaksujen hinnalla olisi voinut ostaa tavaraa Tunisiassa.
Mutta! Minusta on tärkeää, että uudenveroiset lapaset , hatut ja sukat löytävät vihdoin uuden käyttäjän. Se on kestävää kehitystä.
Tumput ja sukat ovat lasteni mummujen ja muiden läheisten ihmisten kutomia, joten ajattelen, että myös se hyvyys, jota kutojat ovat tunteneet lapsiani kohtaan, siirtyy seuraavalle käyttäjälle.

Monet avustusjärjestöt eivät enää huoli käytettyjä vaatteita ja muita tavaroita. Ymmärrän sen hyvin, kun olen kuullut ja nähnyt, kuinka jotkut vievät keräyksiin tavaraa, jonka oikea paikka olisi roskalaatikko. Olen nähnyt käytettyjä meikkejäkin avustuskuormassa ja lukenut uutisia, kuinka vanhentuneita lääkkeitä on yritetty viedä kolmannen maailman maihin.

Minun kriteerini kaikessa on, hyväksyisinkö tämän käytetyn vaatteen tai tavaran omalle lapselleni. Jos hyväksyn, voin sen lähettää eteenpäinkin. Mutta toisaalta tyttäreni käytti vauvana isonveljensä paitaa, josta mikään tahranpoistoaine ei saanut irroitettua veljen porkkanapuklutahroja, en silti oleta, että toinen äiti innoissaan pukee oman pienokaisensa päälle vaatteen, jossa on epämääräinen läikkä.

Palatakseni vielä nuoriin tunisialaislääkäreihin. He ovat muslimeja ja myös avustuskohteen ihmiset, lumen takia eristyksiin jääneessä kaupungissa, ovat muslimeja. Joku voikin ihmetellä, miksi kristitty auttaisi heitä.
En pysty ymmärtämään ajattelua, jonka mukaan avustuskohde pitäisi valita uskonnon mukaan. Emmekö vain voi auttaa, kun hätä on suurin? Mielestäni se on myös rauhantyötä ja edistää myös eri uskontokuntiin kuuluvien välistä ymmärtämystä.
Niin samanlaisiahan me ihmiset lopulta olemme.

Meneekö apu perille? Pääsevätkö pienet punaiset lapaset lämmittämään jonkun lapsen käsiä?

Uskon niin, sillä luotan siihen nuoreen tunisialaislääkäriin, joka minut kutsui mukaan auttamaan. Hän haluaa olla mukana tekemässä Tunisiasta todellista demokratiaa ja lisäksi hän on suvaitsevainen, koska avustustoimia vauhdittaakseen, hän julkaisi Äiti Teresan mietelauseen sivullaan, joka vapaasti käännettynä menee näin: ”Kun aikasi on lopussa, sinua ei arvioida sen mukaan, millaisia todistuksia sait, paljonko rahaa tienasit, vaan sen mukaan annoitko nälkäiselle ruokaa, puitko ihmisen jolla ei ollut vaatteita, annoitko suojan hänelle, jolta se puuttui.”

Tämä oli pieni kertomus pienestä teosta. Joka päivä voi löytää uusia ihmisiä, jotka tarvitsevat sinun apuasi: he tarvitsevat rohkaisevan sanan, hyväksyvän hymyn, kutsun iltapäiväkahville, lapsenvahdin pariksi tunniksi, kyydin kauppaan. Lähellä ja kaukana on ihmisiä, jotka tarvitsevat juuri sinua.

Päätän tämä päivän blogini John Lennon sanoihin: ”You may say I m a dreamer, but I am not the only one.”

Vapaa lapsuus – luova aikuisuus

Maisema kotitalon takaa

Joskus muistelen haikeana lapsuuttani, johon ei kuulunut tarhaa eikä eskaria.
Sosiaalisia taitoja oli opeteltu perhepiirissä sisarusten ja naapurin lasten kanssa, muuten minulla oli tapana uppoutua omaan mielikuvitusmaailmaani. Nyky-yhteiskunnassa minua olisi jo varmasti kiikutettu perheneuvolasta toiseen. Elämäni satakuntalaisessa maatalossa oli todella turvattua ja 60-70-luvulla sain elellä siellä rauhassa liialta ulkoiselta puuttumiselta elämääni. Joka päivä piti tehdä kotitöitä: ruohostaa vasikoille, viedä maitokärryillä vettä lehmille laitumelle, kitkeä juurikasmaata, tiskata (käsin!), kattaa pöytää, harjata lattiaa.

Maatalossa elämä täyttyi työstä ja työ oli elämää ja lapset olivat siinä mukana. Mihinkään joutavaan, kuten lasten kyykyttämiseen erilaisilla säännöillä tai rajoja ja rakkautta -hömpällä ei ollut aikaa. Lapsia kasvatettiin pelkästään esimerkillä. Ja kun esimerkit olivat hyvät, niin eipä minustakaan mitään mummojenpotkijaa tullut.

Kouluun menin nykymittapuun mukaan kylmiltäni. Enkä oppinut lukemaan jouluun mennessä, joten sekä opettaja että vanhempani alkoivat huolestua. Niinpä isä ”opetti” minua lukemaan yhden illan. Opin läksynä olleen runon Bubo bubosta ulkoa. Seuraavana päivänä opettaja oli tyytyväinen. Itse tiesin totuuden. En vieläkään osannut lukea. Mietin isäni tunteita sinä päivänä, kun ylioppilaskirjoitusten tulokset tulivat ja sain äidinkielestä laudaturin. Muistiko hän silloin tuota iltaa, jolloin olimme yhdessä tankanneet Aapista?

Tiedän varmasti, että ensimmäisen näytelmäni kirjoitin 8-vuotiaana. Se kertoi opettajasta, joka luulee, että hän on myöhästynyt koulusta, mutta huomaakin näytelmän lopuksi, että onkin lauantai. Opettaja koheltaa näytelmän läpi.
Esitimme tätä siskoni kanssa uudestaan ja uudestaan. Ehkä se olikin enemmän leikki kuin draama. Mutta aina yhtä hauska.

Keltakantinen ruutuvihko täyttyi näytelmistä. Harmi että vihko on ajan saatossa hävinnyt tai sitten se löytyy jonakin päivänä lapsuudenkotini vintiltä.

Minun aina ollut helpompi kirjoittaa repliikkejä kuin kuvailla asioita suorasanaisessa tekstissä. Sanon helpompi, sillä repliikkien kirjoittaminen ei ole helppoa. Eivät ne tule itsestään. Mutta joskus saattaa dialogi tempautua virran mukaan ja silloin repliikit putoilevat kuin itsestään. Ja minä kirjaan ja seuraan sivusta, minne henkilöni on oikein menossa…

Ja mitä halusinkaan sanoa tällä blogillani tänään sanoa: vapaa lapsuuteni on varmasti syy siihen, että yleensä kirjoitan näytelmiä, kykenen luovaan työhön.

Aikuisten maailmassa annetaan jo paremmin kaikkien kukkien kukkia, mutta miten olisi jos lapsissakin hyväksyttäisiin edes hippunen erilaisuutta!

Hyvää viikonloppua kaikille täältä kirjoittajan kammiosta!

Synttäreitä prinsessoille (ja vähän muillekin)

Lasten syntymäpäiväjuhlat ovat jo kauan aikaa olleet kasvava bisnes. Hampurilaisbaarit ovat järjestäneet synttäreitä jo pidemmän aikaa. Erityisesti pääkaupunkiseudulla ovat yleistyneet myös ohjelmatoimistot, jotka keksivät leikit ja teemat ja viihdyttävät lapsia juhlien ajan. Vanhemmille jää vain maksumiehen tehtävä juhlien päätyttyä.

Myös Drama Queen järjestää lasten syntymäpäiville ohjelmaa. Mahdollisuus on ostaa valmis näytelmä, jonka teatteriseurue tulee esittämään, mutta mieleenpainuvampi juttu on varmasti sellainen näytelmä, johon pienet vieraat (tai ainakin päivänsankari) pääsevät osallistumaan.

Viime perjantaina meillä oli keikka 5-vuotissynttäreillä. Koska kyseessä oli tytön syntymäpäiväjuhlat, oli teemaksi päätetty, kuinkas muuten, prinsessajuhlat. Niinpä näytelmäkin kertoi prinsessasta, joka kadottaa kruununsa.
Näyttelijät löysin omasta perhepiiristäni. Sekä oma tytär että kummityttö pääsivät esiintymään.
Mutta myös pienet vieraat osallistuivat kruunun etsintää ja sen löytämiseen ja saivat prinsessalta myös palkkion.

Näytelmä esitettiin kotona, tavallisessa asunnossa, jossa vain sohvat käänneltiin sopivasti, jotta 10 hengen juhlaväki näki ”näyttämön” tapahtumat. Puvustukseen satsattiin, koska tekniikkaa asunnossa tilanpuutteen takia voinut käyttää.

Näytelmän kesto oli vain 5 minuuttia. Koska näytelmässä esiintyi Fifi-puudeli, niin lapset halusivat itselleen samanlaisen koiramaskin kuin puudelillakin. Maskeeraustarvikkeet olivat tietenkin mukana ja niin vieraat saivat haluamansa kasvomaalauksen: mustan nenänpään kuonoksi, pilkkuja ja viikset.

Olen urani aikana ohjannut useita näytelmiä kouluilla. Kerran ohjasin poikani luokan vanhempia. Lapset kiljuivat riemusta, kun isät ja äidit heittäytyivät pahiksenkin rooleihin ja tekivät näytelmässä kaikkea sellaista, josta olivat tietenkin jälkikasvuaan kieltäneet.

Millainen näytelmä sinun lapsesi synttäreille saisi olla? Merirosvoseikkailu? Salapoliisinäytelmä? Varjoteatteria?
Haluaisitko sinä vanhempana yllättää lapsesi ihan erilaisessa roolissa kuin tavallisesti?

Luotettavaan ohjaajaan tukeutuen ei isän tai äidin tarvitse pelätä näyttelemistä, sillä rooli räätälöidään esiintyjälle sopivaksi ja kokeneet näyttelijät ohjaavat niin lapsia kuin aikuisiakin näytelmän sisältä. Mitään mokailun vaaraa ei siis ole. Myös kummit ja mummit ovat tervetulleita näyttelemään.

Lastenhuoneet pursuavat joulun jäljiltä tavaraa. Olisiko synttärijuhlille mielekkäämpää antaa lahjaksi esitys?
Kun esiintyjät ovat keränneet kimpsunsa ja kampsunsa, niin jäljelle ei jää turhakkeita, vaan iloinen mieli ja hyvät muistot. No ehkä uniikin käsiohjelman sentään voi säästää, ellei sitä sitten käytetä prinsessaleikeissä vielä seuraavanakin päivänä.

Käsiohjelmat syntyvät käsityönä

Viisivuotiaamme totesi useaan kertaan: ”Se oli hauska näytelmä!”

Yhteisöllistä pikkujoulua!

Näytelmäni taitaa olla jo klassikko!

Se on kirjoitettu joskus 1980-90-lukujen taitteessa ja sitä on esitetty monissa koulujen ja urheiluseurojen pikkujouluissa. Isoja osia on kolme, mutta tonttuja voi olla lukematon määrä.

Alunperin näytelmään tehtiin kohtaus, johon voidaan helposti lisätä rooleja niin ettei kenenkään tarvitse jäädä ilman. Jos näytelmän pääosissa ovat olleet lapset, toisinaan aikuiset. Joskus lisätonttuja on ollut toista kymmentä, joskus taas vain muutama.

Tänään tuota perinteistä näytelmää esitettiin Kansainvälisyyskeskus Inkassa, Kauhajoella. Näyttelijöiden kotimaita olivat ainakin Suomi, Viro, Vietnam ja Puola. Eli siis monikansallista puuhaa.

Joulupukkia esitti Sara Suomesta, joulumuoria Aive Virosta, Tarmo-tonttua esitti Silver Virosta. Ohjaajana ja tehostevastaavana hääri allekirjoittanut. Aive ja Silver ovat vasta muuttaneet Suomeen, joten suomen kieltä he eivät vielä osaa niin hyvin. Mutta eipä se tärkeintä olekaan, kumpikin on Virossa harrastanut teatteria, joten ilmaisu on kunnossa, kuten myös Saralla.

Kun näytelmä pääsi siihen kohtaukseen, jossa pukin tulisi valita tilalleen
sijainen, koska hän on sairas. Pukki sai ehdokkaiksi useita pieniä tonttulakkipäisiä lapsia. Lapset asettuivat jonoon ja pukki tarkasti tonttujoukon. Lapset nauttivat mukana olosta, vaikka eivät varmaan osanneet ajatella että olivat mukana näytelmässä vaan lähinnä leikissä.

Ketään lapsista ei kuitenkaan kelpuutettu pukin sijaiseksi. Myöhemmin lapsia tarvittiin taas: herättämään sikeästi nukkuva Tarmo-tonttu. Alkuperäinen tarkoitus oli että lapset huutaisivat omalta paikaltaan Tarmon nimeä, mutta lapset tulivatkin sohvan luo ravistelemaan tonttua hereille. Aika hauskaa! Onneksi aikuiset näyttelijämme osasivat improvisoinnin taidon eivätkä häkeltyneet.

Tällaisia draamaratkaisuja siis käytettiin tällä kertaa, että pikkujouluista saatiin mukava, yhteisöllinen tilaisuus.

Luulen, että tulemme tekemään Saran, Aiven ja Silverin kanssa lisää produktioita tulevaisuudessa. En vielä tiedä millä kielellä.

Hyvää joulua kaikille!

Andante festivo – draamaratkaisuja ravintolaan

Syyskuussa pääsin tositoimiin.

Seinäjoen Ammattikorkeakoulun Kauhajoen yksikön restonomiopiskelijoiden opetussuunnitelmaan kuuluu elämystuotannon toteuttaminen. Yhteistyökumppaniksi oli valittu ravintola Pitkä-Jussi Kurikasta ja teemaksi päätetty Italialainen ilta. Ja illan nimeksi tuli Andante festivo!

Minut oli kutsuttu jälleen kerran toteuttamaan yhdessä opiskelijoiden kanssa illan ohjelmaosuus, johon kuuluisi tällä kertaa draamaa ja elävää musiikkia.
Sain ryhmääni neljä innokasta ja osaavaa nuorta naista, Jaanan, Tiinan, Veeran ja Aino-Kaisan. Aloitimme käsikirjoituksen suunnittelulla. Pohdimme millaisia tuntemuksia Italia meissä herättää? Mikä meistä olisi sellaista italialaisuutta, joka toisi ravintolaillan asiakkaille hyvän mielen ja naurattaisikin heitä. Ajatukset lensivät mafiasta tuohon surullisen kuuluisaan Silvio Berlusconiin, joka näytti syyskuussa vielä olevan tiukasti saapasmaan vallankahvassa. Yksissä tuumin kuitenkin hylkäsimme mafiosot ja Silviot.
Päätimme, että ottaisimme aiheeksi pienen perheravintolan syrjäisessä kylässä lähellä Napolia. Asuimmepa sitten Suomessa tai italiassa tai missä maailmankolkassa hyvänsä, jokaisella maalla on omat ”takahikiänsä”, joilta nuoret haluavat muuttaa pois, niin täälläkin. Tämä teema yhdistää meitä täällä Etelä-Pohjanmaalla tuohon italialaiseen pikkukylään.

Tavallinen tarina on aina paras, sanoi näyttämötyön opettajani Aulis Tampereen yliopistossa. Niinpä toinen teema näytelmässä tulisi olemaan aina ja ikuisesti ihmisiä innostava ja kiinnostava – rakkaus.

Perheravintolaa, jonka nimi on Giorgio Grande, pyörittää voimakastahtoinen matriarkka Mamma Mia. Kaikki ravintolassa tehdään hänen nimenomaisten ohjeidensa mukaan. Mamman lapset saavat kantaa kortensa kekoon ravintolan menestyksen eteen: Giuseppe vaimoineen huolehtii musiikista, Fiora on tarjoilija (no ehkä hieman laiskanlainen ja haaveileva, mutta kuitenkin) ja pikku-Giorgio, joka ei ole vielä yhtätoistakaan vuotta, karttelee mamman käskyjä minkä ehtii.

Mamma Mian esittäjä Veera ja mamman sotisopa.

Mutta kuka puuttuu kuviosta? Tietenkin ravintolan perustaja ja Mamman mies, Giorgio Grande.
Käytimme tuhottomasti aikaa miettiäksemme minne mies, tuo maineikas foccacia-leipuri, on kadonnut. Merillekö? Jäänyt Kauhajoelle Ruokamessujen jälkeen? Päädyimme siihen, että hän on lähtenyt merille, sillä siitä pääsisimme kepeästi aasinsiltaa pitkin ruokaan tai oikeammin mausteeseen, basilikaan. Laittoivathan merimiesten vaimot ennen vanhaan basilikan ikkunalle, sillä se takasi miehen turvallisen kotiinpaluun. Myös Mamma Mialla on basilika ikkunalla odottamassa…

Basilika

Jokainen opiskelija sai oman kohtauksen kirjoitettavakseen. Alkukohtauksien tapahtumat oli helppo suunnitella, mutta kaksi viimeistä kohtausta tuottivat minulle tuskaa, sillä mietin, mihin sijoitetaan musiikkia, mihin draamaa ja miten jännite saadaan säilymään loppuun asti. Asioilla on kuitenkin taipumus järjestyä. Niin se vaan on.
Draamapalat oli sovitettava viiden ruokalajin illalliseen ja kohtauksien määrä oli rajoitettu, koska draaman piti alkaa ennen alkuruokaa ja loppua ennen kuin jälkiruoka (tuo ihana suklaakakku) kannetaan pöytää.
Ohjelmaryhmän piti myös muistaa, että ravintolan asiakkaat ovat tulleet syömään ja ehkä vähän juomaankin ja seurustelemaan ystäviensä kanssa, joten ravintoladraamaa ei katsota samalla intensiteetillä kuin Kansallisteatterin uutta ensi-iltanäytelmää. Yleisö on muistettava ”herättää” jokaiseen kohtaukseen uudelleen ja kohtauksen on oltava tarpeeksi lyhyt, että asiakas jää hieman nälkäiseksi.

Ohjauksenkin kannalta ravintolatila on haastava. Ei ole takaseinää eikä sermiä, jonka taakse paeta. Yleisö on joka puolella, joten kun yhdelle kumarrat, niin toiselle pyllistät. Ravintolatilassa liikkuminen on erilaista kuin teatterinäyttämöllä. Ohjaajan työ on siitä mukavaa, että siinä ei tarvitse pönöttää yhdellä paikalla, eikä se ravintoladraaman ohjaajalle olekaan mahdollista, sillä ohjaajan tehtävä on varmistaa, että draama on yleisön kannalta kaikin puolin siedettävää.

Tärkeää oli päästä mahdollisimman usein Pitkä-Jussin ravintolasalin harjoittelemaan, ottamaan tilaa haltuun, mittailemaan. Ja olla paikalla todella pitkään, että salin ääriviivat ja mittasuhteet painuvat varmasti mieleen.
Draamaa ei kuitenkaan levitetty ihan joka puolelle salia, sillä se olisi voinut olla ensikertalaisille näyttelijöille liian haastavaa ja lisäksi valojen ja äänien tekijä oli armeijassa ja pääsi sieltä iltalomalle tekemään tekniikan, joten en uskaltanut liikaa luottaa siihen, että kaikkiin haluamiini kohteisiin saataisiin oikeanlaista valoa.
Draamaa rytmitti ja siivitti musiikki. Harjoituksiin musiikin tekivät meille Tapani Kansa, Jari Sillanpää ja Topi Sorsakoski.

Elävät muusikot, Sanna Saarela ja Pekka Pitkäkoski, saatiin paikalle päivää ennen H-hetkeä. Koska asia oli tiedossa, olimmekin varanneet koko perjantain muusikkojen kanssa harjoitteluun. Näytelmämme sai elävästä musiikista uutta potkua, mutta toi myös uusia ongelmia, sillä Sanna, joka esitti myös Francescaa ja Pekka, joka oli langennut Giovannin rooli, piti saada tiiviimmäksi osaksi näytelmää. No, onneksi molemmat ovat ammattilaisia, joten ohjausmuutokset onnistuivat kädenkäänteessä.

Lisäksi perjantaina saimme näyttelijäkaartiimme vahvistusta Mikko Kamilasta, joka tuli esittämään Giorgio Grandea, siis tuota kateissa ollutta merimiestä, joka palaa lopussa perheensä luokse.

Granden perhe koolla loppukohtauksessa.

Myös Niina Ylä-Mikkola tuli paikalle, koska piti harjoitella maskeja. Ja sitten Tuukka äänentoistofirmasta tuli kuuntelemaan ääniin ja valoihin liittyviä toiveitamme.

Langattomien mikkien kanssa harjoittelua.

Joku voisi jo ajatella, että liikaa liikkuvia osia ja heittää jo pyyhkeen kehään, mutta minulle tällainen tilanne on herkullinen ja syöksyn innoissani etsimään ratkaisuja. Ja joka kerta ne löytyvät, siihen olen oppinut luottamaan, joskus voi kyllä mennä vähän kalkkiviivoille, mutta yleisöhän ei sitä huomaa, keksittiinkö kyseinen ohjausratkaisu puoli vuotta sitten vai kaksi minuuttia ennen esityksen alkua!

Ja vaikka tässä olenkin vain puhunut draamasta, niin koko projektin ajan on suunniteltu Pitkä-Jussin sisustusta, koristelua, kokeiltu kattauksia, tulostettu menukortteja, metsästetty kynttilänjalkoja ja patsaita, tehty karttoja ja muuten myös ruokia!

Pitkä-Jussin salin koristelut täydessä käynnissä.

Projekti oli hyvä ja opettavainen. Ja siitä varmasti kuullaan vielä lisää kun projektin todellisen vastuuopettajan Tuija Pitkäkosken väitöskirja valmistuu. Jäämme odottelemaan sitä.

Ilta on vielä nuori, mutta asiakkaat ovat jo paikalla ja jännitys tiivistyy.

Niin kaunis on hiljaisuus

Firma on auki! Tervetuloa!

Otsikko ei liity mitenkään päivän aiheeseen. Nuo Kaija Koon biisin sanat tulivat mieleeni, koska on harvinaista herkkua, että talo on tyhjentynyt näin varhain. Mies on mennyt aamuvuoroon, teinit kouluun kahdeksaksi. Vain koiran (liian pitkien) kynsien rapina olohuoneen lattiaa vasten muistuttaa, etten ole sentään aivan yksin.

Ajatus oman yrityksen perustamisesta alkoi kyteä vuosi sitten. Silloin olivat ensimmäiset tapaamiset elinkeinoasiamiehen kanssa. Vaikka tietenkin hän on nainen ja lisäksi aikaisemmista työkuvioistani tuttu, joten ideointia ja liiketoimintasuunnitelmaa oli helppo lähteä työstämään hänen kanssaan.

Starttirahahakemus pyöri koko kesän käsilaukussani. Hakeako vai eikö hakea starttirahaa? Päädyin hakemaan, vaikka vannoin, että pysyisin mahdollisimman kaukana sekä työvoimatoimistosta että Kelasta, kun niistä lopulta pääsin eroon 2000-luvun alussa.

Starttirahaa varten kävin haastattelussa Kurikan työvoimatoimistossa ja kiitin Luojaani, etten todellakaan ole työtön työnhakija. Paikan sisustus on niin ankeaa kasarityyliä, että en ihmettele, jos käynnin jälkeen tekee mieli heittäytyä Kyrönjokeen. Tietokoneiden yläpuolelle oli kiinnitetty lappu: Ole omatoiminen. Puistatti, sillä tiesin että olin palannut maailmaan, jossa  ihmistä kyykytetään. Mutta ei tietenkään minua, minähän oli jättäytymässä pois vakituisesta työstäni ryhtyäkseni yrittäjäksi.

Haastattelu oli asiallinen ja hakemustani luvattiin puoltaa. Okei. About 700 euroa kuukaudessa olisi tulossa seuraavan puolen vuoden aikana tukea elämiseeni. Voin olla tyytyväinen.

Elokuun lopussa sain päätöksen, jossa lukee Starttiraha ei työttömälle 33,46 € /päivä.  Olen törmännyt sanaan de minimis -tuki EU-hankeasioissa, mutten ollut lotkauttanut korvaani ko. tuelle.  Starttiraha on nyt sitä, de minimis-tukea, mikäli olen päätöksestä oikein lukenut. Muuten, kaavake jolla tukea haetaan takautuvasti, on yksinkertainen, thank God.

Perustin yrityksen maanantaina 5.9.2011 Kauhajoen verotoimistossa. Tai siis yritin perustaa yrityksen siellä heti aamusta, mutta jouduinkin palaamaan kotiin ja tekemään netissä ilmoituksen kaupparekisteriin (ja maksamaan 75 euroa), koska toiminimi on drama queen. Jos olisin tyytynyt pelkkään omaan nimeeni niin olisin säästänyt heti kättelyssä 75 euroa, mutta parempi näin!

Voitte uskoa, että kotiin palaaminen karvasteli, sillä ajattelin juhlallisesti pyöräillä kotiin vastaperustetun yritykseni Y-tunnus taskussani.Iltapäivällä kello 14. virkailija yrityspuolella oli vaihtunut mukavaan mieheen, joka tosin heitteli kaupparekkari ja PRH –sanoja ilmaan sellaisella voimalla, että olin mennä sekaisin. Lopulta hän antoi minulle yrityksen perustamisesta mustaa valkoisella ja sen Y-tunnuksen ja sanoi: ”Tämä Y-tunnus on tästä lähtien sun toinen sosiaaliturvatunnuksesi.” Se oli hyvin sanottu.

Lähdin verotoimistosta hillitysti kävellen, mutta noustessani vuonna 1984 hankitun Crescent-merkkisen pyöräni selkään ja viilettäessäni kohti kotia ja kiljuin riemusta: ”Firma on auki nyt!”  En kertakaikkiaan pystynyt olemaan hiljaa.

Pelko pois!

Olen ollut yrittäjänä nyt yhden kuukauden ja  kuusi päivää. Olen ihmetellyt, miksi tätä ratkaisua piti pelätä niin paljon. Ja miksi yrittäjiksi ryhtyviä yleensäkin pelotellaan ja välillä  kohdellaan kuin imbesilliä?

Kukaan ei minulle palkkatyössä ole tullut sanomaan: ”Ne verot pitää maksaa!” Ajattelin, ettei kenellekään Suomessa kasvaneelle ole voinut jäädä epäselväksi, että veroja todellakin joutuu maksamaan. (Ja kappas, monenlaista hyvää saa niiden vastineeksikin)

Kun tein töitä freelancerina ja olin välillä työttömänä ja välillä taas kotihoidontuella lapsien kanssa kotona, kukaan ei tullut sanomaan, että jostain pitäisi saada rahaa perheen elättämiseen, mutta annas olla, kun menet perustamaan yrityksen. Voi, voi sitä päivittelyn määrää.

Voin vakuuttaa, että itselleni ei tullut kovinkaan suurena yllätyksenä, että ex-työnantajani ei maksa minulle palkkaa syyskuun lopussa. Tämänkin kyllä joku katsoi hyväksi kertoa.

Olen muuten täysin tietoinen, että palkallista kesälomaakaan ei tule ensi kesänä. Mutta ei se mitään. Kuukausi ei koskaan riittänytkään palautumiseen. Ensi kesänä työtahti voi olla kova tai hiljainen, mutta otan lepohetken silloin kun siihen on tilaisuus.

Yrittäjä on aina töissä. Ja hyvä niin. Menen koiran kanssa pitkälle lenkille ja suunnittelen tulevia töitä. Joskus tuntuu enemmän työltä, mutta usein vähemmän. Hyvää, täyttä elämää vaan!

Eilen muuten olin ekan päivän työssä, josta laskutan. Wau!

Kuukausi yrittäjänä

Muutama päivä sitten tuli täyteen kuukauden päivät luovan alan yrittäjänä.